VOLTER KILVEN JÄLKEENJÄÄNYT TEOS

Kun kirjallisuutemme historia käy kerran riittävän etäältä tutkimaan 1930-luvun kaunokirjallista satoa, niin se varmasti toteaa yhtenä merkillisimpänä ja samalla merkittävimpänä tekona sen eruptiivisen tuotteliaisuuden vaiheen, jolla vanheneva Volter Kilpi painoi leimansa tämän kymmenluvun kirjalliseen elämään. Mies, joka oli pysynyt vaiti vuosikymmenien ajan ja jota jo oli totuttu pitämään kirjallisuudelta menneenä miehenä, astui silloin uudelleen julkisuuteen ja tavalla, joka välttämättä vaati hyvin aktiivista mielenkiintoa. Moni saattoi nytkin – kuten hänen ensimmäisen kirjallisen vaiheensa aikana vuosisadan vaihteen tienoilla – liukua ohi tämän poikkeuksellisen intensiivisen ja rikkaan tuotannon, sillä se ei tosiaankaan kosiskellut suosiota. Läheskään kaikki eivät pystyneet ottamaan vastaan Volter Kilven erikoislaatuista taidetta. Mutta oli myös monia, jotka se sytytti. Ja yksi seikka pysyy varmana: valikoiduin kirjallinen yleisömme ei voinut asennoitumatta – joko puolesta tai vastaan – sivuuttaa sitä tekoa, joka sisältyy teoksiin »Alastalon salissa» (1933), »Pitäjän pienempiä» (1934), »Kirkolle» (1937) ja »Suljetuilla porteilla» (1938).

Volter Kilpi luotti itse lujasti tämän työnsä arvoon. Mies hänen mittaansa ei olisi voinutkaan astua taiteelliseen luomistyöhön puolinaisin panoksin. Koko olemuksensa väellä hän sen suoritti. Siitä usko ja korostettu itsetunto, se vankkumaton luottamus oman intuitiivisen näkemyksen oikeuteen, joka ei taipunut korkeimpienkaan kirjallisten makutuomareitten hyvää tarkoittaviin neuvoihin ja opastuksiin. Näin syntyi siis »Saaristosarja», yksi kirjallisuutemme omalaatuisimpia, nerokkaimpia ja rikkaimpia tuotteita. Sen luomiseen Volter Kilpi käytti liki viisitoista vuotta. Hän aloitti sen v. 1924, parhaissa miehuusvuosissaan, mutta kun se oli viety päätökseen, oli vanhuus jo tavannut tekijän. Uurastuksen kestäessä häntä innoitti luonnollinen tieto siitä, että elämäntyön päätekohta alkoi olla käsissä ja että sille oli luotava kaunis loppu. Ja loppu, joka sisältäisi myös sen viisauden summan, minkä nälkäisesti omaksunut nuoruus, ensimmäiset kiihkeät kirjailijavuodet ja niitä seurannut ulkonaisesti työteliäs ja sisäisesti kypsyvä ja hiljainen miehuus olivat keränneet. Ja hän tunsi, että lapsuuden muistoista kohoava »Saaristosarja» saattoi täysin vapauttaa kaiken kertyneen ja samalla antoi tilaisuuden suurimittaiseen taiteelliseen tekoon.

Vielä ilmeisemmin Volter Kilpi kuitenkin laati kirjallista testamenttiaan viimeisessä teoksessaan »Suljetuilla porteilla». Sehän ei ole enää romaani edes muodoltaan. Ihmisen ikuisimmat ja vaikeimmat kysymykset ovat siinä tiedon tutkaimilla, rehellisen, hartaan ja hellittämättömän pyrkimyksen kohteena. Testamenttiin viittaa myös se kaari, joka tällöin jännitetään esikoisteoksen loppuluvusta »Beelzebubin uni» tämän viimeisen teoksen lukuun »Ja taas näki Beelzebub unta». Kieltämätön vahinko kuitenkin on, että »Suljettujen porttien» osittain runosäkein rakennettu »paisuva proosa» – kuten Volter Kilpi itse näitä runorivejään nimitti – kulkee kielellisesti niin loitolla totutusta käytännöstä, että alttiinkin ymmärtämisen tahdon on usein vaikea tavoittaa sanojen takana olevaa ajatusta. Tämän seikan totesi myöskin silloinen arvostelu. »Saaristosarjan» kielelliset omalaatuisuudet se oli vielä tajunnut ja osittain hyväksyen, jopa ihaillenkin tunnustanut, mutta »Suljettujen porttien» edessä se ymmällään laski aseensa: joko pudisti päätään tahi oli kerrassaan vaiti. Vain jokunen uskalikko antautui koko tarmon vaativaan ponnistukseen ja keräsi runsaan saaliin. Raivio on siten ainakin hakattu tähänkin luoksepääsemättömältä vaikuttavaan aarnioon, ja ilmeiseltä tuntuu, että jokainen uusi yritys vie yhä suurempien henkisten rikkauksien ääreen.

Se sielunponnistus ja ankara työ, jota tähän teokseen päättynyt luomisvaihe oli edellyttänyt, vaati nyt veronsa. Volter Kilven itsetunto ei tosin kukistunut – sellaista mahdollisuutta ei ollut olemassakaan –, mutta syvä alakuloisuus ja itsesurku ei ollut vältettävissä. Hän oli itse aivan yhtä vilpittömästi ihmeissään kuin arvostelukin: eikö häntä todellakaan ymmärretty. Täydestään hän oli antanut. Ja täyttä hän myös oli odottanut.

Niitä tuntoja, joita kirjan ilmestymistä seurannut kevät 1938 oli täynnään, kuvaa kirjailijan kirje tyttärelleen. Hän kirjoittaa 17. IV. 1938: »Minun rintamaltani ei kuulu mitään uutta. Tärkeintä minun kannaltani olisi nyt vain, että saan alkuun uuden työn, sillä muuten minä rappeudun, syön itseni tyytymättömyyteen. Olen nyt jo eläytynyt kirjalliseen työhön niin, ettei kirjastotyö enää saata antaa tyydytystä minulle – vain kirjallisessa työssä osaan ponnistaa kaikkeni, ja tämä ponnistus yksin pitää veret vereinä. - - - Uusi työ siis vain saisi unohtamaan kaiken. Ehkä jotain löydänkin, jos vain voimat riittävät. Mutta mitään niin keskeistä, jota tähän asti olen suorittanut, en enää voi toivoa osalleni, sillä kyllä minulla on ollut se harvinainen onni, että elämäntyöni ytimet olen saanut työssä toteuttaa. Mutta vielä on perifeerisempiä asioita, jotka myöskin ovat sydämelläni. Jos niihin saan otteen, niin saan taas työn, ja vuosi pari voi olla pelastettu.»

Elämäntyö ei olekaan siis vielä loppuun suoritettu, kehä ei olekaan vielä kierretty umpeen. Viidentoista vuoden aikana luotu tottumus, joka henkisesti merkitsi sielun liikapaineen purkamista ja johon liittyi myös ruumiillisen ponnistuksen terveellinen osuus, vaati jatkamaan aloitetulla tiellä.

Mutta kuten edellä olevasta kirjeenkatkelmasta käy ilmi, hän ei enää toivo saavansa aikaan yhtä elimellistä oman itsensä tulkintaa kuin ennen. On myös otettava huomioon, että kirjailijan mielentila ei suinkaan ollut edullisin vapautuneeseen luomiseen. »Korkein työni on kokenut julkisimman kiellon ja sellainen syö kuin lipeä», hän lausuu 21. IV. 1938 kirjeessään allekirjoittaneelle.Nämä kevätpäivät ovat kuitenkin ilmeisesti olleet Volter Kilvelle intensiivisen etsinnän aikaa, sillä samassa kirjeessä on jo täsmällinen tieto uudesta työstä. Ja hänellä on kiire. On kuin jokin aavistus päivien päättymisestä olisi yllyttänyt häntä mahdollisimman nopeaan toimintaan. Hän ei aikaile aloittamista. Kirjeessä lausutaan: »Oli minulla tässä pieni sensatio kirjailijahommassa. - - - Aihe on vielä niin alullaan, ettei siitä vielä mitään sinään: saattaahan koko ajatus vielä kuivuakin. Mutta heti työn alkuote yllätti minun. Osaanhan fabuloidakin! hämmästyin. En koskaan ole kirjoittanut 7–8 liuskaa aamuotteeseen. Ja nyt se meni kuin leikiten. Ja toinen takautuva huomio! Minunhan koko tähänastinen työni on tavallisen kertomisen rinnalla ollut kuin moniasteisen yhtälön laskutoimitusta tavallisen yksinkertaisen laskutoimituksen verroilla! Minunhan koko kertomatapani on ollut kuvauksen kerrostamista siten että jokainen lause on hijottu lähettämään valoa melkein epälukuisille tahoille: plastillista kertomista siluetti-kertomuksen sijasta! On taiteellinen omatuntoni velkonut minut yli-inhimillisiin ponnistuksiin, ponnistuksiin, joiden tulosta ei ole edes oikein ehkä huomattukaan, kun paljon vähemmällä olisin tyydyttänyt kymmen vertaa paremmin arvostelijani ja lukijani. – Tämmöinen sensatio minulla on nyt ollut parin päivän työstäni.»

Ja kirjeessä tyttärelle (27. IV. 1938) aihe paljastuu: »Aion antaa vanhan Gulliverin saapua meidän aikaamme ja kuvata kokemuksiaan. – Miten sitte jaksanen. Aihe on kyllä minulle hyvin lähellä, sillä vain satiirin muodossa saatan lähestyä omaa aikaamme.»

Jo aikaisemmin Volter Kilpi oli tuntenut, että hän »Kirkolle» kirjan päättäessään sulki itseltään paluun sen sisältämään elämänpiiriin. Se oli ammennettu tyhjiin, samoin kuin aikaisemmatkin kirjalliset aihealat. Ja toistaa hän ei halunnut itseään. Kerran hahmottelemaansa kokonaisuuteen hän ei halunnut eikä voinut enää liittää pieniä rippeitä, jotka eivät hänen omalle kehitykselleen enää merkinneet mitään eivätkä myöskään voineet lisätä piirtoakaan hänen kirjailijakuvaansa. Ja niin Volter Kilpi suorittaa vielä kerran yllättävän muodonvaihdoksen.

Ja kuitenkin »Gulliverkin» niveltyy elävästi ja oleellisesti Volter Kilven kokonaistuotantoon. Valpasta yhteiskunnallista mieltään hän oli jo aikaisemmin osoittanut sellaisissa teoksissa kuin »Kansallista itsetutkistelua» (1917) ja »Tulevaisuuden edessä» (1918), ja »Suljettujen porttien» rivien lävitse huokuu jo vastaamme kritiikki, jolla tämä kuuroutensa yksinäisyydessä elävä henkisimmän sielunkulttuurin julistaja sivaltelee aineellisen kehityksen saavutuksia. Tiettyä tragiikkaa piilee siinä tosiasiassa, että hän viimeisessä teoksessaan turvaa satiiriin ja tuntee sen ainoaksi aseekseen.

Niin yllättävältä kuin satiiri Volter Kilpeen sovitettuna tuntuukin, meillä ei ole syytä epäillä kirjailijan omaa tunnustusta tässä suhteessa. On kuitenkin ainetta korostaa, että se koskee hänen asennettaan omaan aikaansa, ja ilmeiseltä näyttää, että sitä on juuri hänen viime vuosinaan ruokkinut se vastakaiun puute, jota hänen hartain mielin suoritettu työnsä oli kokenut. Mutta vaikka emme tahtoisikaan vähentää hänen sanojensa painoa, voimme kuitenkin viitata useihin Volter Kilven omiin lausuntoihin, jotka olennaisesti lieventävät äskeistä tunnustusta. Niinpä hän lausuu kirjeessään allekirjoittaneelle 22. V. 1938, siis noin kuukautta myöhemmin: »Omiin oloihini mennäkseni, niin on mieleni taas asettunut siitä vissistä käymistilasta, jossa ‘Suljettujen porttien’ ilmestymisen jälkeen elin. Kuten oikeastaan tapahtui sekä ‘Pitäjän pienempien’ että ‘Kirkolle’ kirjan ilmestymisen jälkeen, oli nytkin välttämätön pieni podekausi, mutta se alkaa nyt olla voitettu. Uusi työkin heittää hiekkaa kummun ylle.» Suorastaan valoisinkin mielin kirjailija usein viimeisissä kirjeissään puhuu elämäntyöstään. »Valittamisen syytä ei minulla sentään saa olla. Sillä pääasia on, että on saanut tehdä sen, minkä on tehnyt.»

Luonnollisesti emme voi koskaan päästä täyteen selvyyteen siitä, kuinka kärkevää tämän näin alkaneen teoksen satiiri olisi loppuun vietynä ollut. »Gulliverin matka Fantomimian mantereelle» päättyy tässä suhteessa pahimmoilleen, kohtaan, josta »tosin työ» vasta olisi alkanut. Kirjailijalla ei näytä itselläänkään olleen täyttä varmuutta työn laadusta tai yksityiskohdista. Eräässä keskustelussa hän tosin mainitsi, että jokunen naseva isku hänellä oli tarjolla.

Missään tapauksessa Volter Kilven satiiria ei saa käsittää myrtyneen tai epätoivoisen mielen ilmaukseksi. Ryhtyessään jatkamaan Jonathan Swiftin kuuluisaa fantasiaa häntä on varmaan innoittanut sama harras auttamisen halu, opastamisen tahto ja ihmisrakkaus, joka antoi hänen kaukaisen edeltäjänsäkin työlle sen perimmäisen tarkoituksen ja arvon. Ja voimme täysin vakuuttautua siitä, että Volter Kirveliä oli paljonkin sanottavaa ja annettavaa, kun seuraamme hänen sankareittensa seikkailuja napajäätiköillä ja heidän ensimmäisiä askeleitaan Fantomimian pääkaupungissa.

Itse asiassa hänen sanomansa ei ole uusi. On hämmästyttävää havaita, kuinka uskollisena Volter Kilpi on pysynyt niille ihanteille, joille hänen sydämensä nuoruusvuosina avautui ja jotka hän kirjallis-taiteellisessa mietiskelyssään omaksui kaiken vaikutuksensa ytimeksi. »Ihmisen syvin ja sisäinen tarkoitus on olla vaan, olla itsensä», hän silloisessa persoonallisuuden-tehostuksessaan julisti. »Ei ole mitään muuta joka totisimmin ansaitsee olla ihmisen vakavan huomion esineenä kuin ihmisen oma mieli.» Nämä samat teesit kuulemme, kun hän »Gulliverissaan» huudahtaa: »Minkälaisten ihmisten pariin olimme siis joutuneet? Ihminen on kummituksellinen olento, kun ihmisyys on hänessä surkastunut.» Hengen vilu täyttää hänet nykyhetken ihmisten parissa eikä hän tajua heidän mieletöntä nentämistään. »Mikä kiire ja minnekä kiire?» hän kysyy. »Missä on ihmisellä tilaa?» Ja henkisen ylemmyytensä tunnossa Gulliver lausuu: »Näiden taidot ovat verrattomia meidän taitoihimme, mutta taitoina ne ovat vain taitoja, niinkuin nuolen nousukin vain nousua, ja taidon pettäessä ja nousun kaatuessa on suistuminen oleva vain sitä syvempi, mitä ylemmille on saavuttu.»

Volter Kilven satiiri on siis pohjimmaltaan ihmisen henkisimmän laadun puolustamista ja syvimmän sivistysihanteen julistusta. Ilmiöiden kritiikki on vain välttämätön kehys.

Mutta yhtä paljon kuin mieltämme kiinnittää se kritiikki, jonka alaiseksi 20:nnen vuosisadan ihmisyys ja kulttuuri tässä teoksessa joutuvat, yhtä vireätä mielenkiintoa herättävät varmaan teoksen sisäiset syntyvaiheet.

Kovin paljon emme niistä tiedä. Niinpä jää saavuttamattomiin se tieto, mistä Volter Kilpi tavoitti alkuajatuksensa. Ilmeisellä »fabuloimisen» ilolla ja johonkin Jonathan Swiftin aikakauteen hyvin soveltuvalla sirolla eleellä hän tyylittelee lukijalle kertomuksen vanhasta, meriveden kostuttamasta käsikirjoituskääröstä ja viittaa hauskasti kirjastonhoitajan ammattiinsa. Gulliverin lähettäminen uudelle retkelle on joka tapauksessa ollut nerokas ajatus. Ja seikkailu, joka tätä vanhaa merenkulkijaa odottaa, vetää hyvin vertoja Swiftin huimalle fantasialle. Ovi satiiriin on avoin.

Vaikein tehtävä oli luonnollisesti saattaa Gulliver vuosisatojen takaa nykyaikaan, meidän ajanlaskuumme. Volter Kilpi ratkaisee sen tavalla, joka osoittaa toisaalta hänen mielikuvituksensa rohkeata liikkuvaisuutta ja toisaalta vankkaa todellisuuspiirteiden hallintaa. Napamerien ja napaseutujen tutkimus oli aina kiehtonut Volter Kilpeä, ja hän oli suurella harrastuksella lukenut sitä koskevaa kirjallisuutta. Kirjastomiehenä hänen ensimmäinen työnsä oli Helsingin Yliopiston kirjastossa suomalaisen tutkimusmatkailijan N. A. E. Nordenskiöldin kirjaston järjestäminen, työ, joka laski pohjan hänen tämänlaatuiseen kirjallisuuteen syttyneelle mielenkiinnolleen. Tämä seikka ei sentään vielä opasta idean lähteille. Mutta varhaiskevään päivinä 1938 hän oli ottanut uudelleen esille iltalukemisekseen Bertel Gripenbergin ruotsintaman Edgar Allan Poen kertomuskokoelman »Sällsamma historier», ja tämän teoksen ensimmäisessä osassa on novelli »En nedfart i Malströmmen» (Matka kurimuksen kuiluun). Se on mielikuvituksellinen kertomus ja kuvaa erään norjalaisen kalastaja-aluksen joutumista Lofotenin vesillä omituisen merivirran pyörteeseen. On aivan ilmeistä, että Volter Kilpi on saanut tästä tarinasta lähtökohdan, ja lisäämällä siihen eräitä piirteitä, joista tärkein on se, että laiva kurimuksen kehää kiertäessään tavoittaa aikaa, hän sai ratkaistuksi vaikeimman pulmansa. Omalaatuista nerokkuutta piilee myös siinä taidossa, jolla Volter Kilpi ohjailee laivaansa tuossa napavirrassa, ja kuvauksen perusteellisuus – Volter Kilven laatuun kuuluva yleispiirre – todistaa omalla tavallaan siitä haltioivasta mahdista, mikä merellä oli kirjailijaan.

Kesä 1938 kuluu Volter Kilveltä tällä mielikuvituksen matkalla. Kesähuvilallaan Kustavin Lintukodossa hän työskentelee säännöllisesti aamuisin klo 8–12, ja käsikirjoitus kasvaa hänelle ennen tuntemattomalla vauhdilla. Elokuun lopussa (27. VIII. 1938) hän kirjoittaa tyttärelleen: »Gulliverin matka onkin edistynyt hyvin kesän mitassa, ehkä 300 uutta liuskaa käsikirjoitusta! Pitemmillä ei G. kyllä vielä ole, kuin alkuvaikutelmillaan Fantomimian pääkaupungissa, mutta ehkä saan jatkoa venymään, jos aikaa annetaan. Toisinaan työ sujuu helposti, hämmästyttävän helpostikin, mutta sitte tulee kohtia, jossa auttamattomasti pyrin putoamaan Suljettujen porttien laduille, ja silloin kasvaa vastamäkeä eteeni...»

Todellakin saattaa panna merkille, että se tyylimuoto, jonka Volter Kilpi tunsi omimmakseen, pyrkii esiin kertomuksen voimakkaimmissa vaiheissa. Täysin tietoisesti hän kuitenkin koettaa välttää sitä. Se ei ole kuitenkaan perääntymistä entisistä ihanteista. »Tämänkertaisen tehtävän uusi laatu ei johdu siitä, että tinkisin työssäni, vaan siitä, että tämä tehtävä, vaikka se kiinnostaakin minua, ei ole samalla tapaa elämänkeskeinen minulle kuin edelliset», hän kirjoittaa heti työn alkuvaiheissa (kirje allekirjoittaneelle 21. IV. 1938).

Paluu arkityöhön Turkuun ja osanotto syyskuun alkupuolella Suomen tieteellisten (kirjastojen virkamiesyhdistyksen järjestämään Viron-matkaan – Volter Kilven ensimmäinen ja ainoa ulkomaanmatka – keskeyttää kirjoitustyön vähäksi aikaa, mutta se jatkuu kuitenkin, kunnes lokakuun 6 p:nä vakava sairaus yllättää kirjailijan. Vasta jouluksi hän pääsee kotiin sairaalasta, mutta työtä hän ei vieläkään voi ajatella. Ja helmikuun 28 p:nä 1939 kohtaa Volter Kilpeä halvaus, joka sitoo hänet viimeisiksi elinpäivikseen vuoteeseen ja josta vasta kuolema hänet vapauttaa. Se saapui kesäkuun 13 p:nä illalla kellon lähetessä 11:tä kirjailijan ollessa täydessä tajussaan; sydän lakkasi verkalleen lyömästä.

Volter Kilven ruumiinsiunaus tapahtui kesäkuun 20 p:nä Turun tuomiokirkossa, ja seuraavana päivänä hänen ruumiinsa kätkettiin Kustavin kirkkomaahan kotiseudun multiin.

»Gulliverin matka Fantomimian mantereelle» jäi siis kirjoittajalta kesken ja liittyy nyt niihin kirjoihin, joiden nimen yhteyteen kuuluu täyttymättömiä toiveita ilmaiseva määre: jälkeenjäänyt teos. Se ehti kuitenkin valmistua siihen mittaan, että sen julkaiseminen hyvin käy päinsä. Näinkin sen voi katsoa täyttävän tietyt vaatimukset, se muodostaa jopa verraten ehyen kokonaisuuden, ja ennen kaikkea se ansaitsee tulla julkisuuteen erikoislaatuisen aiheensa vuoksi. Suomalainen kirjallisuus rikastuu tämän teoksen ansiosta aivan uudenlaatuisella ja voimakkaan runoilijamielikuvituksen kannattamalla piirteellä. Ja vaikkei teoksen kielellinen ja muukaan asu ole saanut sitä lopullista viimeistelyä, jonka vain kirjailija itse tuotteelleen voi antaa, niin tämäkin teos todistaa verrattomalla tavalla, mikä mahdikas ja persoonallinen taiteellisen kielenkäytön mestari Volter Kilpi oli.

Jokin suunnitelma kirjailijalla oli, jonka avulla hän olisi vienyt Gulliverin ja hänen matkatoverinsa takaisin omaan aikaansa. Viittauksia siihen sisältää se valpas teknillisiin seikkoihin kiintyvä mielenkiinto ja lahjakkuus, jota Cartwrightin poika Ethel, isänsä ilmeiseksi ylpeydeksi, matkan eri vaiheissa osoittaa. Vanhimman poikansa kanssa kirjailija oli keskustellut retkeläisten paluun mahdollisuuksista ja tällöin ilmaissut, että Ethel keksisi sen aluksen, lentokoneen, ja sen tien, joita käyttäen he pelastuisivat tylystä ja mielettömästä nykyhetkestä omaan ihannoituun elämänympäristöönsä. Perille tultua lentokone hävitettäisiin viimeistä mutteria myöten, ettei se muodostuisi miksikään kiusaukseksi sydämen yksinkertaisuudessa ja rauhassa eläville kylän asukkaille. Tämä paluu siirtäisi retkeläiset siis takaisin omaan ajanlaskuunsa, ja he ehtisivät perille sopivasti juuri ennen Cartwrightin perheessä odotettua iloista perhetapahtumaa, josta teoksen alussa annetaan tieto.

Sairautensa aikana Volter Kilpi kirjoittaa: »Niin, Gulliver! Hänet minun on täytynyt tovereineen jättää ensimmäiselle harhailuretkelle New Yorkin, Berliinin tai jonkin muun

Esikatselu päättyy tähän. Osta palvelu ja valitse kirja jatkaaksesi lukemista.